sunnuntai 22. tammikuuta 2017

ELÄMÄNI VAIKEIN PÄÄTÖS

IMG_7629

On tosi vaikeeta muistella sitä tyyppiä, joka mä olin vuosi sitten. Mielessä oli vain yksi kunnianhimoinen tavoite, joka sai mut sulkemaan ympäriltä ihan kaiken muun. Mä en halunnut enää epäonnistua ja tuhlata aikaa elämältä. Koska mä en tosiaan osannut elää. En osannut elää se fiilis takaraivossa, että piti vielä jaksaa yrittää. En osannut elää, kun ei tuntunut siltä, että olisi ollut jotain mitä elää. 20 vuoden aikana sitä oli jumiutunut aika pahasti paikoilleen. Ympärillä ei ollut enää melkein ketään, kun kaikki oli jo lähteneet muualle. Tuntui, että oli vaan mä ja mun tavoite. Sen jälkeen alkaisi elämä, ajattelin.

Viisi kuukautta on lopulta todella lyhyt aika. Oon ihan valtavan kiitollinen siitä, että jaksoin, vaikka ei elämä silloin tuntunut edes mitenkään erityisen vaikealta. Kaikki mitä äsken kuitenkin sanoin, kuulostaa mun korvaan nyt ihan kamalalta.

Elämä kulki joka tapauksessa eteenpäin päivä kerrallaan ja lopulta tuli se hetki, se tunne, joka muutti kaiken. Kun olin viimein saavuttanut elämää pitkään hallinneen tavoitteen, oli aikaa ja energiaa vihdoin kaikelle muullekin. Kun opiskelupaikka ei itsessään tuonutkaan onnellisuutta, piti miettiä, mitä elämältään oikeastaan haluaa. Oli vihdoin tilaa niille ajatuksille, jotka suljin tietoisesti pois kevään ajaksi.

Päästin irti kuplasta, joka piti huolta siitä, että pysyn kasassa.

Maailma tuntui yhtäkkiä kovin erilaiselta, avoimelta. Katsoin sitä useasti silmiin ja kysyin, kuka olen ja mitä haluan. Ei se vastannut. Tajusin vihdoin, että olin itse täysin vastuussa onnellisuudestani ja ainoa, joka tiesi tai jolla oli edes mahdollisuus ottaa selvää, mitä halusin. En enää tuntenut itseäni. Peilistä katsoi joku, joka en halunnut olla. Pelokas, epävarma ja toisista riippuvainen. Itkin, koska en halunnut enää hetkeäkään olla se, joksi olin muuttunut.

Annoin itselleni aikaa. Monta, liian monta, kuukautta. Lopulta olin niin turta, että halusin vain eroon kaikesta. Olin henkisesti rikki ja väsynyt, vaikka olin juuri aloittanut elämän, josta vielä hetki sitten vain haaveilin. On kuitenkin vaikeaa olla onnellinen, jos ei tunne itseään kokonaiseksi.

Olin seurustellut melkein 7 vuotta - pienestä 13-vuotiaasta asti. Sinä aikana tapahtui tietysti paljon. Me kummatkin kasvoimme ja muutuimme. Elämä tuntui pääasiassa hyvältä ja se ihminen oli tärkeä. Se tiesi susta kaiken. Se oli niin tuttu ja turvallinen. Se oli se, jonka kanssa olitte rakentamassa yhteistä tulevaisuutta ja joka oli ollut sun elämässä niin kauan, että tuntui hullulta edes ajatella elämää ilman.

Tuntuikin todella itsekkäältä ja kamalalta ajatella, että olisin parempi ilman. Olisin onnellisempi, kokonaisempi. Kun en enää tiennyt, kuka olin, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa selvää. Se oli elämäni raskain ja vaikein päätös. Itkin monta päivää ja tuntui todella oudolta olla yhtäkkiä yksin. Kun vuoden alussa asuin vielä kotona, luin pääsykokeisiin ja olin parisuhteessa, istuinkin yhtäkkiä vielä silloin melko tyhjän yksiöni lattialla pohtien, miten elämä osaakaan olla kummallinen. Hyppy tuntemattomaan oli kuitenkin rohkeinta, mitä olen koskaan tehnyt. Samalla, kun päästin irti tutusta ja turvallisesta, päästin myös irti siitä, joka olin ollut.

Se oli parasta, mitä olen itseni vuoksi koskaan tehnyt. Olen kiitollinen siitä, että sain kasvaa sen ihmisen kanssa, mutta olen myös kiitollinen siitä, että uskalsin päästää irti, kun se ei tuntunut enää oikealta. Ja elämä, se todellakin alkoi.

IMG_7602-3IMG_7543 IMG_7617

10 kommenttia :

  1. Voi että, sä oot niin vahva! Muuta en osaa sanoa <3

    VastaaPoista
  2. kaunis teksti, vaikka käsitteleekin kovaa aihetta. oot vahva nainen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on varmasti koko mun blogihistorian henkilökohtaisin teksti ja vaikein aihe, jonka kuitenkin halusin täällä jakaa, vaikka pelottikin. Joten kiitos <3

      Poista
  3. Ihana herkkä postaus! Oot vahva nainen, kun teit juuri niinkun itseltä tuntui hyvältä. <3

    VastaaPoista
  4. Törmäsin tähän blogitekstiin vasta nyt. Voin samaistua tuohon alkuun niin hyvin. Puit sanoiks sen miltä musta tuntuu. En osaa nauttia elämästä enää, koska en tykkää mun elämästä ennen kuin oon saavuttanu mun tavotteen eli lääkispaikan. Tai kyllä mä välillä oon onnellinen ja mulla on ihania ihmisiä ympärillä, mutta tunne siitä että jotain puuttuu on koko ajan siellä. Jotenkin lohduttavaa, että on muita jolla on ollut samanlaisia fiiliksiä. Kiitos kauniista tekstistä! <3

    Terkuin, Roosa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, mä lupaan, että säkin saat alkaa ihan just elämään sitä elämää, joka tuntuu joka päivä aina vaan paremmalta. <3 Kaikki on todellakin sen vaivan arvoista, eikä se niin vakavaa oo, vaikka elääkin puoliteholla hetken elämästään. Sitä ei varmaan voi ymmärtää kukaan toinen, joka ei oo sitä aikaa itse kokenut, mut kun tuntuu että koko elämä on kiinni siitä koulupaikasta, ei vaan yksinkertaisesti osaa elää, kun niin iso osa elämästä puuttuu. Mut ei se kestä ikuisesti ja sit tulee ajat, kun joka päivästä osaa nauttia paremmin kuin ikinä. Kiitos sulle ja TSEMPPIÄ!! <3

      Poista