torstai 29. lokakuuta 2015

MIKSEI KAIKKI VOI OLLA NIIN KUIN OLI ENNEN

IMG_3273 IMG_3321 IMG_3355 IMG_3316 IMG_3348 IMG_3382 IMG_3361

Suurin ongelma blogin kirjoittamisessa viime aikoina on tosiaan ollut kuvien puute - vaikka olen käynyt moneen kertaan Turussa ja viettänyt perheen kanssa luonnossa aikaa, en ole saanut tänne kuvamateriaalia, koska en vaan yksinkertaisesti ole jaksanut raahata kameraa mukana. Jollain tapaa blogin kirjoittaminen yleensäkin tuntuu tällä hetkellä niin turhalta. Tuntuu kuin kirjoittaisin tätä vain itselleni ja korkeintaan lähipiirille, mikä ei tosiaan kauheasti innosta kirjoittamaan. Sisältö on omaan makuun ihan liian yksitoikkoista, mutten tiedä, mihin suuntaan veisin sitä. Haluaisin saada kuvattua siskon kanssa enemmän itseäni miellyttäviä kuvia sekä kirjoittaa mielenkiintoisempia, ajatuksia herättäviä tekstejä. En vaan saa tällä hetkellä kerättyä itseeni mistään inspiraatiota.

Luin äsken mun vanhoja postauksia kolmen vuoden takaa ja tuli jotenkin surullinen olo. Miten helppoa ja huoletonta silloin oli kirjoittaa omasta elämästä, kuvatkaan ei olleet mitään erikoisia laadusta puhumattakaan, mutta niistä tykättiin silti. Lisäksi teksteistä huokui elämän ilo ja onnellisuus. Nykyään kaikki on niin toisin. Mä en osaa enää kirjoittaa niitä tekstejä, tuntuu etten välillä osaa enää edes iloita niistä pienistä asioista, en osaa olla tässä ja nyt enkä varsinkaan osaa olla huolettomampi. Kaiken pitäisi olla niin paljon paremmin, mutta oikeasti kaikki on niin paljon huonommin. Ja vasta nyt itse tajuan sen.

En voi sanoa kaipaavani sitä lukion ensimmäistä vuotta ja niitä kouluhommia, kun tällä hetkellä pitää vain huolehtia töihin menemisestä, mutta jollain tapaa silti ikävöin rutiineja, elämän helppoutta, sitä kun ei ole hukassa, vaan kaikki on siinä ja nyt. Ehkä tässä elämänvaiheessa kuuluu olla eksyksissä, pelokas tulevaisuuden suhteen, vaikkakin samalla toiveikas. Sellainen tietynlainen into on kuitenkin ollut jo jonkin aikaa kadoksissa, ja vaikka luulin osaavani nauttia tästä vapaudesta ja kerättyä energiaa tämän syksyn aikana ensi kevääseen, olen epäonnistunut siinä pahemmin kuin olisin koskaan voinut edes kuvitella. Elämä on tällä hetkellä suorastaan puuduttavaa, eikä auta, että marraskuun työvuorolistat näyttää melko tyhjältä. Vapaapäiviä ei osaa enää arvostaa, kun niitä on liikaa.

Piristystä arkeen tuo kuitenkin meidän ihana ja rakas Hilma, joka tulee kotiin tullessa aina häntä heiluen vastaan, painaa sohvalla maatessa pään syliin ja antaa märkiä pusuja. Hilman kanssa tulee käytyä päivittäin ulkona ja perheen kanssa ollaan käyty syksyn mittaan ulkoilemassa vähän siellä sun täällä, viimeksi Torronsuolla, jonne jaksoin ottaa kamerankin mukaan! Mustasta ja liikkuvasta koirasta on kuitenkin sen verran haastavaa ottaa kuvia, että tälläkin reissulla ne jäi ihan minimiin. Nyt jatkan iltaa Netflixin parissa ja nautin tästä vapaasta illasta - huomenna onkin taas pitkästä aikaa iltavuoro! Kuulemisiin.

10 kommenttia :

  1. Minkä rotuinen ja ikäinen Hilma on?:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Labradorinnoutaja ja vähän päälle 5kk :-)

      Poista
  2. Ihana blogi! Seuraan tosi harvoja blogeja mutta tykkään kuvista ja ulkoasusta, pakko seurata :D!

    VastaaPoista
  3. Rakas olet ! Välillä elämä tuo risteyksiä ja niissä joskus tuppaa menemään aikaa, että osaa valita sen mikä siinä hetkessä tuntuu oikealta. Onneksi risteyksiä tulee paljon. Sinä olet niin mahtava nainen ja lahjakas monella tapaa uskot itteesi. Into ja luovuus tulee ihan varmasti pian kun pidät silmät auki ja jaksat hymyillä itsellesi ja muille, sekä kertoa joka aamu itsellesi kuinka ihana ja taitava olet. Usko vaan tässä risteyksessä kun seisot ja otat askeleen hyvmyssä suin uteliaana...lehti kääntyy ja asiat loksahtaa. Suukkoja ja haleja sinulle. Muista kuinka erityinen olet. Ps. Hymyile .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Suvi ♥ Sun sanat merkkaa mulle tosi paljon, kiitos. Pus ♥

      Poista
  4. Voi sua! Tsemppiä tulevaan

    VastaaPoista
  5. samoja fiiliksiä täälläkin, höh. tsemppiä!♥

    VastaaPoista