torstai 29. lokakuuta 2015

MIKSEI KAIKKI VOI OLLA NIIN KUIN OLI ENNEN

IMG_3273 IMG_3321 IMG_3355 IMG_3316 IMG_3348 IMG_3382 IMG_3361

Suurin ongelma blogin kirjoittamisessa viime aikoina on tosiaan ollut kuvien puute - vaikka olen käynyt moneen kertaan Turussa ja viettänyt perheen kanssa luonnossa aikaa, en ole saanut tänne kuvamateriaalia, koska en vaan yksinkertaisesti ole jaksanut raahata kameraa mukana. Jollain tapaa blogin kirjoittaminen yleensäkin tuntuu tällä hetkellä niin turhalta. Tuntuu kuin kirjoittaisin tätä vain itselleni ja korkeintaan lähipiirille, mikä ei tosiaan kauheasti innosta kirjoittamaan. Sisältö on omaan makuun ihan liian yksitoikkoista, mutten tiedä, mihin suuntaan veisin sitä. Haluaisin saada kuvattua siskon kanssa enemmän itseäni miellyttäviä kuvia sekä kirjoittaa mielenkiintoisempia, ajatuksia herättäviä tekstejä. En vaan saa tällä hetkellä kerättyä itseeni mistään inspiraatiota.

Luin äsken mun vanhoja postauksia kolmen vuoden takaa ja tuli jotenkin surullinen olo. Miten helppoa ja huoletonta silloin oli kirjoittaa omasta elämästä, kuvatkaan ei olleet mitään erikoisia laadusta puhumattakaan, mutta niistä tykättiin silti. Lisäksi teksteistä huokui elämän ilo ja onnellisuus. Nykyään kaikki on niin toisin. Mä en osaa enää kirjoittaa niitä tekstejä, tuntuu etten välillä osaa enää edes iloita niistä pienistä asioista, en osaa olla tässä ja nyt enkä varsinkaan osaa olla huolettomampi. Kaiken pitäisi olla niin paljon paremmin, mutta oikeasti kaikki on niin paljon huonommin. Ja vasta nyt itse tajuan sen.

En voi sanoa kaipaavani sitä lukion ensimmäistä vuotta ja niitä kouluhommia, kun tällä hetkellä pitää vain huolehtia töihin menemisestä, mutta jollain tapaa silti ikävöin rutiineja, elämän helppoutta, sitä kun ei ole hukassa, vaan kaikki on siinä ja nyt. Ehkä tässä elämänvaiheessa kuuluu olla eksyksissä, pelokas tulevaisuuden suhteen, vaikkakin samalla toiveikas. Sellainen tietynlainen into on kuitenkin ollut jo jonkin aikaa kadoksissa, ja vaikka luulin osaavani nauttia tästä vapaudesta ja kerättyä energiaa tämän syksyn aikana ensi kevääseen, olen epäonnistunut siinä pahemmin kuin olisin koskaan voinut edes kuvitella. Elämä on tällä hetkellä suorastaan puuduttavaa, eikä auta, että marraskuun työvuorolistat näyttää melko tyhjältä. Vapaapäiviä ei osaa enää arvostaa, kun niitä on liikaa.

Piristystä arkeen tuo kuitenkin meidän ihana ja rakas Hilma, joka tulee kotiin tullessa aina häntä heiluen vastaan, painaa sohvalla maatessa pään syliin ja antaa märkiä pusuja. Hilman kanssa tulee käytyä päivittäin ulkona ja perheen kanssa ollaan käyty syksyn mittaan ulkoilemassa vähän siellä sun täällä, viimeksi Torronsuolla, jonne jaksoin ottaa kamerankin mukaan! Mustasta ja liikkuvasta koirasta on kuitenkin sen verran haastavaa ottaa kuvia, että tälläkin reissulla ne jäi ihan minimiin. Nyt jatkan iltaa Netflixin parissa ja nautin tästä vapaasta illasta - huomenna onkin taas pitkästä aikaa iltavuoro! Kuulemisiin.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

MITÄ MULLE KUULUU ?

IMG_3427

Tarkoitus ei ollut todellakaan kadota moneksi viikoksi. Lähes koko lokakuuksi. Mutta niin vain tapahtui kuin itsestään. En halunnut olla pois, mutten halunnut kirjoittaakaan. Inhotti koko sosiaalinen media ja sen jatkuva päivittäminen puhumattakaan niistä kaikista blogeista täydellisine kuvineen. En halunnut olla osa sellaista, mutten myöskään jakaa nettiin mielestäni huonoja kuvia. Niinpä en koskenut kameraan lainkaan, päivitin instagramiakin vain harvoin enkä lukenut blogejakaan niin intensiivisesti kuin aikaisemmin. Välillä luettavien blogien määrä oli jossain 150:ssä ja tuntui siltä, kuin olisin ollut muita jäljessä, tippunut jo aikoja sitten matkasta. Tunsin huonoa omatuntoa jo pelkästään siitä, vaikka oman blogin viimeisin postaus oli jo kaukana nykyhetkestä. Välillä kävin vilkaisemassa, miltä täällä näyttää ja laittamassa ulkoasunkin ihan uusiksi, jotta olisi kivempi palata. Mutta suurimman osan ajasta halusin vain unohtaa koko blogin olemassaolon. Mietin, miten helppoa elämä olisi, mutta samalla tajusin, miten tyhjältä se tuntuisi. Osa minusta oli kokonaan kadonnut ja tunsin sen. Mitä enemmän päiviä kului sitä vaikeammalta tuntui palata takaisin kirjoittamaan. Tuntui, etten enää edes osaa. Mitä kirjoitan, mistä kirjoitan? Inspiraation puute ei ole varsinkaan auttanut asiaa tai se, etten vain yksinkertaisesti ole keksinyt mitään kuvattavaa (tai oikeastaan jaksanut kantaa kameraa mukana silloin kun sille olisi ollut käyttöä).

Mitä mulle sitten kuuluu? Kysymys, johon en oikein itsekään osaa vastata. Tämänhetkinen elämäntilanne on jotain, josta en pysty nauttimaan kuin hetkittäin, vaikka kuinka yritän. Ahdistaa, mutta muuten kuuluu kai ihan hyvää. Koko lokakuu on mennyt sellaisessa ahdistuneisuuden kierteessä. Vapaapäivinä olen paennut Turkuun, mutta aina palatessa kotiin ahdistus on iskenyt vasten kasvoja vain pahemmin.

Olen silti nauttinut suunnattomasti kuukauden parhaista päivistäni Turussa. Vuosipäivän viettoa, seinäkiipeilyä, viiniä, synttäreideni juhlistamista kaksikin kertaa, lautapelien pelaamista, Pub Niskan pizzoja, elokuvassa käyntiä ja shoppailua. Lisäksi olen lokakuun aikana saanut vihdoin suoritettua autokoulun kolmannen vaiheen, ilmoitettua pomolle päivän, jolloin lopetan työt sekä täyttänyt tosiaan 20 vuotta! Olen saanut viettää aikaa rakkaiden kanssa, käydä kyllästymiseen asti Turussa ja tehdä sopivasti töitä. Mutten silti tunne olevani sitä mitä haluaisin. Tunnen tyytymättömyyttä, ahdistuneisuutta ja vain hetkellisiä onnentunteita. Vaikka pääasiassa kaikki onkin hyvin, elämäni kaipaa muutoksia ennen kuin voin tuntea oloni paremmaksi. Blogia yritän päivittää useammin, mutten halua ottaa siitä stressiä, koska oikea elämä, josta olen saanut nauttia viimeisen kuukauden aikana ilman painavaa kameraa, on se kaikkein tärkein.

IMG_3432