sunnuntai 6. syyskuuta 2015

KILTTEYDESTÄ JA TOISTEN SANOISTA

"No on kyllä nätti tyttö", sanoi iäkkäämpi naishenkilö kerran kassalla hymyillen. Koko lausahdus tuli niin puskista täysin odottamattomassa tilanteessa, että hämmennyin, mutta kiitin. Suupielet nousivat herkeämättäkin hymyyn ja melkein herkistyin miettiessäni naisen spontaanisti ilmaistua kehua, ajatusten ääneen sanomista. Siis miten toisen hyvälle mielelle saaminen voikaan olla niin helppoa, vain muutaman sanan päässä.

Harvoin sitä kuitenkaan tulee kehuttua täysin tuntematonta ihmistä. Netin välityksellä kehuja on helppo antaa sekä anonyymisti että omilla kasvoilla, mutta miksi kasvotusten on niin vaikea sanoa, että "hei, onpas sulla hyvännäköinen takki" tai "vitsi miten kauniin väriset hiukset, onko niissä sun oma väri?" Ehkä se, miten ihmiset usein saattaa ottaa kehun vastaan, on vaikuttanut siihen, ettei niitä sitten juurikaan edes viitsitä sanoa ääneen - "Ai, no tää on tällanen monta vuotta vanha..", "No hyi, eikä ole, ihan kauheen värisetpä!" Mitä jos vaan hymyillään ja kiitetään, vaikka sitten hämmentyneenä, kivoista sanoista. Aika moni on varmasti nimittäin sitä mieltä, että kehut piristää kummasti päivää, varsinkin jos ne tulee täysin yllättävässä tilanteessa ja vielä tuntemattomalta ihmiseltä.

IMG_2332

Kehujen ja positiivisen mielen levittäjien lisäksi on kuitenkin harmittavan paljon ihmisiä, jotka eivät tunnu keksivän muuta kuin negatiivista sanottavaa. Mä en vaan voi ymmärtää niitä, joiden on pakko huomauttaa jokaisesta mitättömästä virheestä tai jotka äänensävyllään ja puheellaan laittaa muita ihmisiä itseään alemmas. Mä en voi sietää halveksuvia ja inhottavia katseita, välinpitämättömyyttä tai toisten käskyttämistä ja huomiotta jättämistä. Mä en kestä sitä, miten kaikkien tämän maailman huonosti olevien asioiden rinnalla ihmiset jaksaa vielä valittaa siitä, että asiat ei oo mennyt juuri niinkuin itse olisi halunnut. Rakentavan palautteen ymmärrän ja jos joku tekee asiat toistamiseen oikeasti väärin, on siitä syystäkin huomautettava. Mutta että saako joku oikeasti paremman mielen siitä, että saa moittia toista tai olla muuten vain inhottava. Miksi joku haluaa olla sellainen?

IMG_2338

Mä oon melkein aina ollut kiltti. Melkein siksi, että lapsena tuli tehtyä aina välillä kaikkea tyhmää ja kiellettyä. Olin tosin siltikin kiltti ja toisille ihmisille ystävällinen. Lisäksi ujo ja ehkä heikkokin. En osannut puolustautua. Ala-asteella en päässyt millään eroon eräästä "ystävästäni", joka potki minua alas. Muistan vieläkin sen, kun teimme radan, joka oli tarkoitus juosta leikkimielisenä kilpailuna. En voinut antaa itseni voittaa ja toisinaan minua pelotti. En osannut sanoa vastaan, mutta onneksi tukenani oli yksi vielä nykyisistä ystävistäni ja pääsin tästä ihmisestä eroon, jonka seurassa tuli tehtyä ajattelemattoman lapsellisia ja tyhmiä asioita. Myöhemmin olen miettinyt, miksi olen antanut itseni toisen ihmisen ohjailtavaksi, mutten osannut kieltäytyä ja päästä eroonkaan. On ylitsepääsemättömän vaikeaa sanoa toiselle, ettei haluakaan olla enää ystävä, kun on aikaisemmin oltu parhaita kavereita. Enkä ole koskaan halunnut satuttaa sanoillani toista.

IMG_2335

Ehkä vasta viimeisen vuoden aikana, kun olen ollut aika paljon yksikseni ja kasvanut ihmisenä ajatuksineen, olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin ja tiedostamaan tekemisiäni, sanomisiani. Osaan ajatella entistäkin selvemmin, ennen kuin sanon, ja harvoin sanonkaan mitään, millä ei ole mitään merkitystä. Koska miksi sanoisin? En halua olla sellainen ihminen. Välillä suusta toki tulee rumia sanoja ja asioita, mutta jotenkin huvittavaa, että ne kohdistuu usein nimenomaan läheisiin. Ehkä hetkelliset ilkeydet voi ymmärtää ja antaa anteeksi paremmin, kun tuntee toisen läpikotaisin. Tuntemattomalle tai puolitutulle ei tulisi mieleenkään haistatella tai käyttäytyä inhottavasti. Miksi haluaisin esittäytyä sellaisena ihmisenä, joita itse kartan viimeiseen asti?

IMG_2354
Kiltti ihminen on hyvätahtoinen ja sellainen haluan olla. Nykyään osaan puolustautua ja sanoa vastaan, mutta yleensä olen mieluummin vain hiljaa kuin jatkaisin ja antaisin samalla mitalla takaisin. Eräs epämiellyttävä mies kysyi yksi päivä kassalla, että pidänkö hänestä vielä sen jälkeen, kun oli laukonut suustaan ensin jotain turhuuksia. Vastasin, että en mä ketään vihaa, ja mies hymyili ja sanoi, että se on kyllä positiivinen asia. Enkä mä vihaakaan, vaikka en jostain ihmisestä pitäisikään. Sen näyttäminen tai sanominen toiselle on vaan yksi maailman lapsellisimmista ja inhottavimmista asioista.

IMG_2333

kuvat: Josefina

2 kommenttia :

  1. Tosi kiva postaus tää!! monesti itekkin mietin tota kehumista. Ja varsinkin kehujen vastaanottamista.. Miks kehuttua asiaa aletaan monesti vähättelemään, eikä vaan kiitetä, niinkuin sä tuolla jo sanoit. Outoa, vaikka myönnän tekeväni itekki tota joskus :-Dd Jokatapauksessa kyllähän ne kehut piristää aina!:-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon kiitoksia! :-) No niinpä! Mäkin tein samaa joskus pienempänä, mutta nykyään otan kyllä kehut vastaan - itelle tulee ainakin vähän paha mieli, jos kehuu vaikka toisen paitaa ja toinen vastaa vähän nyrpistäen jotain että "ai tääkö, tää on ihan ikivanha ja kulahtanut jo" tms.. :-D

      Poista